Juna-asemalla kolme tuntia ennen junan lähtöä ei välttämättä tarkoita, että pelkäisi myöhästyvänsä junasta. Se voi myös kertoa siitä, että jalat ei enää jaksa kiertää kaupunkia. Näin ainakin minun tapauksessa.
Hotellista check-outin jälkeen hurautin taksilla asemalle ja jätin matkatavarat sinne. Matka hotellilta rautatieasemalle maksoi 150 ruplaa eli vain joitakin euroja, 3 tai jotain. Minulla oli n. 6, 5 tuntia ennen junan lähtöä, joten ajattelin tehdä viime vilkaisun "kylille".
Kävin katsomassa rantabulevardin sekä testaamassa paikallista huvipuistoa. Maailmanpyörä oli hieman pelottava, mutta pitihän sitä testata. 150 ruplalla pääsin hyppäämään kyytiin yhden kierroksen ajan. Hypätä kyytiin ei ole liioittelua, koska pyörä pyöri nonstoppina ja kukaan ei ollut jeesaamassa sisään tai ulos poistumisessa. Tämän kokemuksen jälkeen vielä vähän shoppailemassa sekä viimeinen paikallinen kanakebab.
Eväitä olin ostanut jo aiemmin, mutta täydennys sostokseni tein aseman vastapäisestä supermarketista, joka sijaitsi toveri-Leninin patsaan juurella. Matkaan tarttui vettä (5 L), hedelmiä, sipsipussi (kaiken varalta) sekä pojalle vielä yksi tuliainen. Siinä minä asemalla sitten istuin ruokineni. Fiksuna en ollut ostanut mitään odotusajalle - ei sitä aina kaikkea muista - joten ostin automaatista limun ja mega-Marsin yhteensä 125 ruplaa.
Asemarakennus oli kaunis Art Deco - tyylinen keisariajan rakennelma. Itse rakastan tätä tyylisuuntaa, joten minulle asemalla istuminen ja kattoon tuijottelu ennen lähtöä oli erittäin harraskokemus.
Asemalla kiinnitin huomiota, kuinka antikaupallistettu asema oli. Asemarakennuksessa oli välipala-automaatteja joissa myytiin limua ja karkkeja, mutta esim. mainokset tai kahvila sieltä puuttui. Tai sitten en vaan sitä kahvilaa löytänyt ja sitäkään vaihtoehtoa ei voi pois sulkea, koska en meinannut löytää enää rakennuksesta pois vietyäni laukut säilöön aamupäivällä.
Kyltitykset oli venäjäksi ja englanniksi, mutta paikoin kyltitys vain päättyi. Sisäänkäynneillä oli turvatarkastus (englantia kukaan ei puhu, minä en venäjää osaa) ja kun alakerran turvatarkastuksesta menin jo toisen kerran ja viittoili yläkerran suuntaan ohjasi toinen tarkastajista minut vessojen läpi portaisiin. No enpä olisi tätä reittiä kyllä itse keksinyt!
Kaiken kaikkiaan kaikki tapaamani ihmiset oli erittäin ystävällisiä. Vaikka yhteistä kieltä ei löytynyt hoitui kommunikointi tavalla tai toisella.
Suomessa tottuu, että lähtölaituri tiedetään jo hyvissä ajoin. Junalaituri selvisi Vladivostokissa noin tunti ennen junan lähtöä. Sama laituriarvoitus näytti olevan kaikilla lähtevillä junilla - vasta viime hetkillä numero ilmestyi kysymysmerkin paikalle.
Lähtevien taululla Moskovan junan kohdalla vilkkui myös joku teksti. Yritin nettikääntäjän avulla katsoa lukeeko siinä "myöhässä", "saapuu" vai mitä, mutta mikään keksimäni vaihtoehto ei tuntunut olevan oikea. Rohkaistuin kysymään asiaa nuorelta naiselta. Hän osasi englantia sen verran, että kertoi tekstin tarkoittavan, että vaunut on numeroitu edestä lukien pienimmästä suurimpaan. Toisinaan voi kuulema olla toisinpäin.
Lopulta tuli lähdönaika. Noudin matkatavarat (kiersin rakennusta taas ihan miten sattuu) ja löysin oikean vaunun. Laitureita ei ollut kuin pari, joten se oli helppo homma. Vaunuemäntä tarkisti passit ja liput. Löysin myös makuusijani. Kun juna lopulta lähti liikkeelle, taivas aukesi ja reissun ensimmäinen vesisade iskeytyi hytin ikkunaan. Täällä sitä sitten oltiin.
