Helsinki - Vladivostok 5.4.2019

Vuosien takaisen unelman – tai päähänpinttymän – toteuttaminen ei loppupelissä vaatinut kummempia asioita, kuin hieman rahaa ja lähtemisen. Kuulostaa yksinkertaiselta ja sitähän se oli. Perheelliselle, työssäkäyvälle oikean ajankohdan valitseminen ja loman pituuden määrittely loi ne suurimmat paineet, mutta kaikki ratkesi ilman kädenvääntöä tai tappeluja. Myönnetään, että oma no problem -asenne toki vaikutti asioiden hoitoon ja siihen, että en missään vaiheessa kyseenalaistanut matkaa tai sitä, eikö homma hoituisi. Anteeksi, valehtelen. Helsinki-Vantaan lentokentällä ennen check-inin aukenemista mietin kyllä, että onkohan tässä mitään järkeä.

Matka starttasi huhtikuun viides 2019. Aamulla vein pojan hoitoon kuten joka aamu ja sitten hyppäsin Pasilasta lentokentälle menevään junaan. Matkatavaroita minulla oli 40 l matkarepun ja yhden kokoontaitettavan päivärepun verran. Lentokentällä olin ajoissa ja jännitin edelleen saanko vietyä matkarepun koneeseen sisälle vai onko se pakko laittaa ruumaan. Lennonvaihto Moskovassa ja kaikki matkatavarat ruumassa ei ollut houkuttelevin yhdistelmä – millään ajatustasolla. Loppupelissä sain viedä kaikki matkatavarat koneeseen, joten isoin huolenaiheeni oli haihtunut.

Aamupala Helsinki-Vantaan lentokentällä

Aamupala Helsinki-Moskova lennolla

Lentoni lähti ajallaan, mutta matkan varrella sattui tapahtuma, joka viivästytti lennon laskeutumista. Vaikka keskityin lukemiseen, havahduin jossakin vaiheessa, että jotakin lensi ilmassa. Istumapaikkani sijaitsi käytävän vieressä ja käytävän toiselle puolelle oli tipahtanut nikotiinipurukumi -levy. Kohta ohitseni käveli miespuolinen kanssamatkustaja, jonka käyttäytyminen herätti huomiota.

Viimeistään hänen saapuessa business -luokan ja perustallaajien -luokan erottavan verhon luo oli jokaiselle selvää, että tällä kaverilla ei ollut kaikki matkustajat koneessa. Olen joskus nähnyt Vogue -tanssia, mutta tämän kaverin olisi pitänyt ottaa muutama tanssitunti lisää. Lentoemäntä kävi pyytämässä miestä palaamaan omalle paikalle, mutta eleiden perusteella hän ei ehdotukseen suostunut. Täysin varma en ole seuraavien minuuttien tilanteista, mutta loppupelissä paikalla oli n. 10-15 venäläistä ja mies oli taltutettu mahalleen lattialle penkkien väliin. Lentoemäntä ravasi käytävää pitkin ja toi sidetarpeita. Miesjoukon palattua istumapaikoilleen näin tanssijamiehemme istuvan ensimmäisessä rivissä kädet vyöllä yhteen sidottuna.

Tässä vaiheessa matkaa oli laskeutumisvalmistelut aloitettu. Tanssijallamme taisi olla sukulaissuhteita Houdiniin, koska hetken päästä kädet näytti jälleen heiluvan vapaana – ja hänen viiden uuden parhaan ystävän syöksyvän lähimmistä penkeistä ylös ja pitämään jannua paikallaan. Kädet vyötettiin jälleen kiinni, mutta laskeutuminen viivästyi pakostakin ja kaartelimme aikamme Moskovan taivaan yllä ennen kuin pääsimme kentälle. Kentällä odotimme hetken lentokenttähenkilökunnan saapumista paikalle. En voinut välttää mielleyhtymää jalkapuista tai häpeäpaaluista (tai Game of Thronesin häpeä-kulkueesta), kun koko koneellinen marssi ensimmäisessä rivissä istuvan miehen ohi koneesta poistuessa.

Extra mutka Moskovan yllä. Kuva: Flightradar24

Moskovan kenttä oli oma seikkailunsa, mutta onneksi minulla oli aikaa ennen jatkolennolle menoa. Minulla oli suuria hahmotusvaikeuksia suunnata kohti sisäisiä lentoja. Vähän väliä olin suuntamassa kohti kansainvälisten lentojen portteja, mutta hienosti ajauduin aina myös oikeille raiteille.

Olin jo ennen matkaa haaveillut upgrade -mahdollisuudesta loppumatkalleni. Lento Moskovasta Vladivostokiin kestää kahdeksan tuntia ja suunnitelmiini kuului nukkua mahdollisimman paljon ja mahdollisimman miellyttävässä penkissä. Kelloa matkan aikana säädettäisiin seitsemällä tunnilla (+7) joten ilman nukkumista, yöunet olisi jo menetetty siinä vaiheessa, kun pääsisin aamulla Vladivostokiin.

Upgrade onnistui tehdä kentällä noin 100 € lisämaksulla. Tämän hinnan siis antoi Aeroflotin virkailija syöttäessään tiedot koneelle. Maksu suoritettiin eri kerroksessa erilliseen kassaan ja tässä vaiheessa hinnaksi selvisi 8000 ruplaa (n. 109 € 5.5.2019 kurssilla). Koska valuuttamuunnin ei ollut sillä hetkellä käsilläni, toivoin vilpittömästi check-in virkalijan sanoneen sata, eikä tuhat. Kassaneiti ohjeisti, että saisin uuden lipun check-in:stä. Hortoilin jälleen aikani ja asettauduin check-in jonon päähän. Onneksi oli aikaa. Vihdoin tuli minun vuoroni, mutta lippua ei tältä tiskiltä saanutkaan. Saisin lippuni kuulemma vasta koneeseen nousun yhteydessä. Jaahas. Sitten vain portille.

Moskovan lentokenttä

Tuliaislammas

Yllätyin, kuinka vähän portin läheisyydessä oli ruoka- tai kahvipaikkoja. Olin suunnitellut ostavani lennolle jotakin pientä syötävää sekä haukkaavani jotakin ennen lentoa. Lähtöportti löytyi hallin kaukaisimmasta nurkasta ja porttialueen vieressä oli ainoastaan pieniä kioskeja, joissa myyjät ei puhuneet sanaakaan englantia. Ostin kotiin viemisiksi lammaslelun ja koneeseen limun & naposteltavaa.

Lippuni sain todellakin vasta lippujen tarkastuksen yhteydessä. Erittäin iloinen yllätys oli, että paikkani sijaitsi rivillä 12 alkuperäiseen paikkaani 53H verrattuna. Upgraden olin tehnyt Comfort-luokkaan. Business olisi kai ollut myös mahdollinen, mutta päätin olla liioittelematta. Tässä vaiheessa on hyvä kertoa, että en ole koskaan lentänyt Comfort- enkä Business -luokassa, joten olin – ööö – pihalla ”käyttäytymissäännöistä” = en ollut aivan mukavasti. Aina on se ensimmäinen kerta.

Comfort-luokka - ja joku varasti paikkani

Lentokoneessa (Aeroflot, Boeing 777-300Er) Business -luokka sijoittui sisään tullessa etuosaan (sisään tullessa käynti vasemmalle, rivit 1-10), kun Comfort – ja Economy -luokat koneen peräosaan päin (käynti oikealle). Paikkani sijaitsi näin ollen toisella rivillä. Olin haltioissani istumapaikastani, vaikka se sijaitsikin ”keskellä” neljän paikan rivissä. Istumapaikalla oli tossut (ei tarvinnut sukkasillaan hipsiä vessaan) sekä viltti ja tyyny. Tossujen sisältä löytyi vielä hammasharja ja -tahna sekä unimaski. Kaikkea oli ajateltu. Voihan olla, että samat kamat löytyivät Economy -luokan penkiltäkin, mutta haluan uskoa, että niin ei olisi ollut. Penkin mukavuutta sai säätää myös pohkeiden alle nousevalla tuella. Täysi vaakatasoon penkkiä ei saanut, mutta edes jonkinlaiseen kulmaan. Oli siis hieman kökkö lepolasse, mutta lentomatkalle passeli. Viihdelaitteistokin löytyi, mutta kovin oli venäjänkielistä tarjontaa, että siihen en tarkemmin paneutunut. Vakoilin kyllä, että naapuripenkin mies löysi montakin hyvää elokuvaa.

Ennen lähtöä lentoemäntä tarjoili virvokkeita (mehua tai vettä, Business -puolella olisi ollut sitten ne kuohuvat – luulen ma) ja toi menukortit. Kuten mainitsin, kaikki tämä oli minulle uutta ja eksoottista.

Perheellisenä haluan kehua sitä perhettä, joka istui siihen ensimmäiseen riviin: äiti, isä ja 4 lasta. Nuorimmainen oli ehkä vuoden ikäinen. Itse yhden lapsen kanssa matkustaneena tiedän, että parin tunnin matka on jo aikamoinen taidonnäyte vuosikkaan kanssa, mutta kahdeksantuntia on sitten oma tarinansa. Jos en väärin muista, vanhimmat lapset eivät turhia tapelleet ja pienimäinenkin kitisi ainoastaan väsymystään. Tämä tosin tapahtui juuri silloin, kun itse yritin nukkua korvatulpat korvissa ja silmälaput silmillä.

5.-6.4. en tiedä kuinka kauan oikeasti nukuin, mutta torkkumiset voi laskea yhden käden sormilla. Tähän lasketaan myös Suomessa hajanaiset yöunet ennen matkaa. Aikaisella heräämisellä yritin fiksuna tyttönä proaktiivisesti asettua Vladivostokin aikaan, mutta homma ei toiminut.

Unen ja valvemaailman rajamailla olin aivan varma, että lentokapteeni kuulutti, että aloitamme laskeutumisvalmistelut. Tässä vaiheessa säpsähdin hereille, otin silmälaput pois ja näen lentoemännän, joka kysyy mitä halun aamupalaksi. What?! Mitä täällä tapahtuu. Otin munakasta. Vierustoverin letut tosin näyttivät paremmilta, kun annokset saatiin avattua.

Ja niin tuli myös vihdoin ilmoitus laskeutumiseen valmistautumisesta. Hehkuvan punainen aamuaurinko nousi taivaanrannasta, kun astelin koneesta yrittäen ymmärtää, että kello ei ole puoliyö vaan aamu seitsemän ja minun pitäisi päästä kentältä jotenkin hotellille ennen kuin puolilta päivin tapaisin päiväretkioppaani Vladivostokin keskustassa...

Aamupala Moskova-Vladivostok lennolla - valaistus koneen sisällä nolla... ja sen huomaa

Vladivostok aamulla varhain

Tervetuloa Vladivostokiin

Kohti Trans-Siperiaa - kunhan hengailin asemalla

Juna-asemalla kolme tuntia ennen junan lähtöä ei välttämättä tarkoita, että pelkäisi myöhästyvänsä junasta. Se voi myös kertoa siitä, että jalat ei enää jaksa kiertää kaupunkia. Näin ainakin minun tapauksessa.

Hotellista check-outin jälkeen hurautin taksilla asemalle ja jätin matkatavarat sinne. Matka hotellilta rautatieasemalle maksoi 150 ruplaa eli vain joitakin euroja, 3 tai jotain. Minulla oli n. 6, 5 tuntia ennen junan lähtöä, joten ajattelin tehdä viime vilkaisun "kylille".

Kävin katsomassa rantabulevardin sekä testaamassa paikallista huvipuistoa. Maailmanpyörä oli hieman pelottava, mutta pitihän sitä testata. 150 ruplalla pääsin hyppäämään kyytiin yhden kierroksen ajan. Hypätä kyytiin ei ole liioittelua, koska pyörä pyöri nonstoppina ja kukaan ei ollut jeesaamassa sisään tai ulos poistumisessa. Tämän kokemuksen jälkeen vielä vähän shoppailemassa sekä viimeinen paikallinen kanakebab.

Eväitä olin ostanut jo aiemmin, mutta täydennys sostokseni tein aseman vastapäisestä supermarketista, joka sijaitsi toveri-Leninin patsaan juurella. Matkaan tarttui vettä (5 L), hedelmiä, sipsipussi (kaiken varalta) sekä pojalle vielä yksi tuliainen. Siinä minä asemalla sitten istuin ruokineni. Fiksuna en ollut ostanut mitään odotusajalle - ei sitä aina kaikkea muista - joten ostin automaatista limun ja mega-Marsin yhteensä 125 ruplaa.

Asemarakennus oli kaunis Art Deco - tyylinen keisariajan rakennelma. Itse rakastan tätä tyylisuuntaa, joten minulle asemalla istuminen ja kattoon tuijottelu ennen lähtöä oli erittäin harraskokemus.

Asemalla kiinnitin huomiota, kuinka antikaupallistettu asema oli. Asemarakennuksessa oli  välipala-automaatteja joissa myytiin limua ja karkkeja, mutta esim. mainokset tai kahvila sieltä puuttui. Tai sitten en vaan sitä kahvilaa löytänyt ja sitäkään vaihtoehtoa ei voi pois sulkea, koska en meinannut löytää enää rakennuksesta pois vietyäni laukut säilöön aamupäivällä.

Kyltitykset oli venäjäksi ja englanniksi, mutta paikoin kyltitys vain päättyi. Sisäänkäynneillä oli turvatarkastus (englantia kukaan ei puhu, minä en venäjää osaa) ja kun alakerran turvatarkastuksesta menin jo toisen kerran ja viittoili yläkerran suuntaan ohjasi toinen tarkastajista minut vessojen läpi portaisiin. No enpä olisi tätä reittiä kyllä itse keksinyt!

Kaiken kaikkiaan kaikki tapaamani ihmiset oli erittäin ystävällisiä. Vaikka yhteistä kieltä ei löytynyt hoitui kommunikointi tavalla tai toisella.

Suomessa tottuu, että lähtölaituri tiedetään jo hyvissä ajoin. Junalaituri selvisi Vladivostokissa noin tunti ennen junan lähtöä. Sama laituriarvoitus näytti olevan kaikilla lähtevillä junilla - vasta viime hetkillä numero ilmestyi kysymysmerkin paikalle.
Lähtevien taululla Moskovan junan kohdalla vilkkui myös joku teksti. Yritin nettikääntäjän avulla katsoa lukeeko siinä "myöhässä", "saapuu" vai mitä, mutta mikään keksimäni vaihtoehto ei tuntunut olevan oikea. Rohkaistuin kysymään asiaa nuorelta naiselta. Hän osasi englantia sen verran, että kertoi tekstin tarkoittavan, että vaunut on numeroitu edestä lukien pienimmästä suurimpaan. Toisinaan voi kuulema olla toisinpäin.

Lopulta tuli lähdönaika. Noudin matkatavarat (kiersin rakennusta taas ihan miten sattuu) ja löysin oikean vaunun. Laitureita ei ollut kuin pari, joten se oli helppo homma. Vaunuemäntä tarkisti passit ja liput. Löysin myös makuusijani. Kun juna lopulta lähti liikkeelle, taivas aukesi ja reissun ensimmäinen vesisade iskeytyi hytin ikkunaan. Täällä sitä sitten oltiin.

Vladivostokissa

Matkani starttasi perjantai aamupäivänä. Ensin lento Moskovaan (pientä kaartelua kaupungin yllä, kun henkilökunta ja osa matkustajista rauhoittelivat ei niin rauhallisen matkustajan. Joku muumi oli loikannut muumilaaksosta tai jotain) ja siitä jatko Vladivostokiin.

Moskovan kenttä oli sekava, mutta lopulta sain itseni oikealle portille. Tein yhden fiksuimmista liikkeistä ja kysyin mahdollisuutta upgradeta paikka. N. 100€ heltisi istuinpaikka Comfort - luokasta. Istumapaikka vaihtui riviltä 58H (tai jotain) paikaksi 12E. Vaikka paikka oli "keskellä" oli se luxusta tällaiselle vähemmän kaukomatkoja tehneelle. Niin tuotiin mehut ja menut ennen kuin kone oli noussutkaan.

Big plan ajoittaa nukkuminen lennolle kusahti, koska ei nukuttanut. Torkuin erittäin huonosti kuullen äänet ympärilläni korvatulpista huolimatta. Kuvittelin heränneen laskeutumisilmoitukseen, mutta se olikin väliaikatieto ja aamupalan jakoaika.

Kentältä pääsin expressbussilla ja hotellissa ei ollut kiva huomata, että en löytänyt passiani. Itkuhan siinä tuli kun niin kovasti väsyttikin. Respan nainen oli aivan ihana ja välittömästi soitti kentälle. Passikopion ansiosta sain huoneeni. Ja se passiin sitten löytyi repusta - siitä taskusta minkä olemassaoloa en edes muistanut.

Olin varannut Airbrb kokemuksen, joten en voinut jäädä nukkumaan vaikka pikku torkut otinkin. Tuosta Yuran pitämästä 8,5 tunnin Vladivostok kiertoajelusta lisää myöhemmin.

Illan tullen tuli uni. Ja helposti :) Nukuin 14 tuntia ja makoilin vielä tuntia tuijottaen Netflixiä.

Kaupungille piti päästä, joten kampesin itseni ylös. Sunnuntaistakin lisää myöhemmin, mutta tuliaisia tuli ostettua ja Pokemoneja jahdattua.

Illalla kävin alakerran ravintolassa ja luulin meneväni nukkumaan. Minua ei vaan nukuttanut. Viestittelin sitten yöllä kotiväelle. Jossakin vaiheessa uni tuli ja kun kello soi ysiltä olisi kyllä nukuttanut. Ai mikä jet lag?