Matkani alkaa olemaan kohta loppusuoralla. Olen matkannut junassa maanantai-illasta lähtien. Tähän mennessä kelloa on siirretty 5 tunnilla taaksepäin, ensi yönä vielä aikahyppy kahden tunnin edestä.
Tässä vaiheessa olen iloinen, että matkalle lähdin. En lainkaan kadu, että päätin toteuttaa matkan. Enemmän katuisin, jos tätä en olisi tehnyt.
Lähtisinkö uudelleen? Ehkä joskus, toisella porukalla, reittiä hieman vaihtaen, mutta en ihan heti kuitenkaan. Ehkä kun viiskymppiset on lähempänä?
Matkaa on jäljellä noin 23 tuntia, ottaen huomioon aikaeron. Vielä, kun aika ei ole kullannut muistoja haluan kirjata ylös ruumiilliset tuntemukset: perse puutuu, jalat puutuu, kädet puutuu. Selkään koskee. Tyyny on liian lötkö, patja kova. Juna nytkyttää koko ajan ja asemalle päästyä - saatua tukevaa maata jalkojen alle - olo on kuin merellä olisi ollut. Korvat menee lukkoon, kuulet naapurihytistä kuorsauksen. Ja niin, nuudeleissa ei kannata säästää.
Henkisesti tämä ei ole ollut minulle raskasta. Ainoastaan olen ajoittain miettinyt olisiko ollut kivempi sittenkin olla miehen ja pojan kanssa talviloman vietossa mummolassa. Onneksi yhteydet on pelannut, joten olen saanut osani niistäkin muistoista.
Jos ei olisi kirjaa, kännykkää sekä nettiyhteyttä, olisi tämä kirjoitus varmasti toisenlainen. Ainakin henkisen jaksamisen osalta.
Huomenna Moskova ja iltajunalla - kyllä, juna - Helsinkiin. Jospa siinä junassa puhutaan edes hieman suomea. Tai saisin ikioman hytin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti